Aloitin uuden blogin Wordpressissa, enkä luultavasti enää kirjoita tänne. Ellei Wordpressin käyttäminen sitten osoittaudu syystä tai toisesta ylivoimaisen vaikeaksi, jolloin saatan palata takaisin häntä koipien välissä. Jonkinlainen muutos on ollut mielessä jo pitemmän aikaa, kun blogi on alkanut jostain syystä tuntua tunkkaiselta ja en ole oikeastaan ikinä ollut vuodatuksen ylin ystävä, vaikka olenkin ollut liian laiska tehdäkseni asialle mitään.

Mutta ei kait siitä sen enempää. Minut löytää jatkossa blogista nimeltä Kirsikka-aika, lisäilkää toki listoillenne. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan sinne. :)

Näin vuoden vaihtumisen molemmin puolin näyttäisi olevan suosittua tehdä jonkinmoisia koosteita kuluneesta vuodesta ja ennen kaikkea lupauksia siihen suuntaan, että elämä tulevana vuonna muuttuisi jollain tapaa tehokkaammaksi/laihemmaksi/ahkerammaksi/urheilullisemmaksi tai noin yleensä ottaen vaan paremmaksi. No ei mulla vaan. Viime vuosina on minulla ollut tapana naureskella ironisesti tällaiselle hömpötykselle. Ylenkatse peittää mukavasti kiusallisen tietoisuuteni siitä, että kuitenkin sössin koko jutun tammikuun puoleen väliin mennessä. Tänä vuonna kuitenkin heräsin tammikuun ensimmäiseen päivään ja huomasin, että kehooni oli muuttanut joku ihan vieras tyyppi.

- Hei vaan! Olen Uusi Minäsi! se sanoi ja asettui taloksi. Mielessäni annoin sille noin viikon elinaikaa, mutta tässä sitä nyt ollaan, yli puolen kuun ja vieläkin jumissa sen kanssa. Ja meno vaan pahenee.

Tämä Uusi Minä on ihan pimeä tyyppi. Ensinnäkin se haaveilee ihan kummallisista asioista, kuten puolimaratonista ja kiivihedelmistä. Se haluaa tuntea tuulen hiuksissaan, kun raikas ilma virtaa keuhkoihin lenkkipolulla jossain metsässä. Se haluaa keksiä uusia kasvisruokareseptejä. Ja tässä eräänä päivänä se söi makeannälkäänsä kaksi palaa Geishaa, ja totesi, että liian sokerista. Hei, se oli mun lempparisuklaa! KUKA tämä tyyppi oikein kuvittelee olevansa?

Ja sitten tänä aamuna heräsin, katsoin ulos tuuleen ja tuiskuun ja nauroin riemuisasti sitä, ettei minun tarvitse mennä mihinkään. Ja yhtäkkiä tämä tyyppi alkaa ehdotella kummallisia:

- Hei, eikös sulla ollut täällä kaapissa se kävelykortti? Nythän ois tosi hyvä aika ottaa vaikka kesän alkuun asti tämmöinen pikku haaste, vai mitä? Vai mitä?

Hah. Uusi Minä ei selvästikään ole ollut hereillä kaikissa mahdollisissa rippiäis-/lakkiais-/valmistujaisjuhlissani, joissa rakas mummini on viihdyttänyt suurta yleisöä jo perinteeksi muodostuneella "Essille se on tuo liikunta aina ollut yhtä tervanjuontia"-puheellaan. Jokin optimismin pilkahdus sai minussa kuitenkin yliotteen. Kaivoin kävelykortin esille, mutta sanoin, että tuonne ulos en kyllä mene nyt, tuollaiseen ilmaan. Elämäntapamuutos alkakoon huomenna. Uusi Minä hämmentyi aidosti sanoen, että mukavan raikas talvisäähän se vaan. Sitten se virnisti pirullisen oivaltavasti.

- No mutta mehän voitais sopia joku pikku palkkio tästä. Mites ois, jos käveltäis marketille ja ostettais vaikka... pähkinäsekoituspussi!

Ja tiedättekös, se pelle ihan oikeasti sai minut lähtemään ulos. Ja vielä hihkumaan riemusta, kun löytyi sekoitus, jossa oli sekä parapähkinää että macadamiaa. Ja seuraava ehdotus oli jo matkalla.

- Hei mutta tässähän on lähellä se kuntokeskus ja sinähän olet pitkään puhunut, miten pitäisi keksiä jotain liikuntaa. Mitäs jos käytäis nyt samalla ostamassa se kortti, niin tulisi sekin joskus tehtyä. Vai mitä? Vai mitä?

Ja ennen kuin huomasinkaan, poistuin kuntokeskuksesta varsin useita euroja köyhempänä ja pöllämystyneenä siitä, että se tapahtui Ihan Oikeasti, eikä vaan Jossittelumaailmassa. Kortin ostaminen on toki vielä eri asia kuin sen käyttäminen, mutta minusta tuntuu, että tässä ollaan jo menetetyllä tiellä. Varsinkin kun Uuden Minän silmät loistivat niin maanisesti.

- Hei, täähän vois olla sulle vaikka semmoinen ennakkosynttärilahja!

Siis mitä?

- Niin! Ja nyt kato jos liikut ahkerasti ja vaikka painokin vähän putoaa, niin voitais taas keksiä jotain kivaa hemmottelujuttua, vaikka joku hieronta tms.

Ei siis edes ruokaa. Uusi Minä kuvittelee, että motivoidun jostain, mihin ei liity isoa kasaa rasvaa ja sokeria. Miksi sitten todella olen innoissani tästä? Jos en pidä varaani, tämä tyyppi vielä pistää minut tulevana synttäripäivänäni leivoskahvien sijasta hotyogaan kuvittelemaan, että se on sama asia ja vielä parempi. 

Uudella Minällä on muutes Vanhan Minän tekemät lapaset. Uusi Minä on ollut käsittämättömän saamaton käsitöiden kanssa, mutta se hullu tekeekin mieluummin vaikkapa opintoja. Vahingoniloisena totean myös, että Uusi Minä ottaa ihan yhtä huonoja kuvia kuin vanhakin, että ei se olekaan täydellinen, vaikka kuvittelee. Innoittaja löytyy täältä ja kuvion ohje täältä. Lankana on Dropsin Lima ja mieleni minun tekevi tehdä tästä sukatkin. Ainakin lapasten kohdalla nimittäin tuntuu, että huhut alpakan paremmasta lämpöeristävyydestä ovat täyttä totta.

Nyt sitten kuppi teetä, pähkinää naamariin ja katsomaan, miten elämä tämän uuden hemmon kanssa sujuu. Kuulen sen jo huutelevan, miten kohteliasta olisi mennä tekemään lumityöt, vaikka onkin naapurin vuoro ja miten siinä samalla saisi erinomaista hyötyliikuntaa ja raikasta ilmaa. Voi helkkari.

PS. Hahaa! Sillä aikaa kun nillitin tästä kaikesta, naapuri olikin tehnyt ne lumityöt! In your face, Uusi Minä.

Ei liene mikään persoonallinen tai oivaltava kirjoituksen alku, että se olisi taas joulu tapetilla. Yleensä olen niitä ihmisiä, joiden joulu alkaa syyskuussa, etenkin kun on ollut tapana tehdä edes muutama lahja itse. Tänä vuonna joulu tuntuu kuitenkin hiippailleen eteen ihan yllättäen. Siihen on varmaan montakin syytä. Ensinnäkin tuo helkkarin sää, joka on saanut koko syksyn tuntumaan ikuiselta lokakuulta. Toisaalta olen marraskuussa aloittanut uudessa työpaikassa ja perehtyminen on vienyt melkoisen määrän huomiota. Tänä vuonna tein myös poikkeuksellisen päätöksen, etten tee yhtään joululahjaa itse, ellen jostain syystä keksi jotain todella innostavaa. Enpä ole keksinyt. Joten koska minulla ei ole edes joulukalenteria, mitkään deadlinet eivät ole nostaneet minua loskasta tajuamaan joulun saapumista.

No, ei väkisin. Tunnelma tulee jos on tullakseen. On kokemusta siitäkin, että joulutunnelma menee pilalle liiasta yrittämisestä. Olen aloittanut varovasti lueskelemalla toisten blogeja ja katselemalla ihanien joulupallojen syntymistä toisten käsissä.

Kynttilät ja joulun tuoksuiset ja makuiset asiat auttavat myös. Ja tietysti tämä nykyisin hyvin muodikas kotoilu. Tuntuupas mellevältä istua kotona neulomassa ja teetä hörppimässä ja silti tietää olevansa oikein kunnolla ajan hermolla. Olen suorastaan trendipelle.

Tänä syksynä minua on vaivannut valtaisa pakkomielle violettiin. Huivit ovat toinen pakkomielle, mutta siinä ei ole mitään uutta. Otin nyt itse muutamia kuvia, mutta koska valot ja värit ovat näissä aivan poronpeffasta, niin otatan ehkä lähiaikoina parempia kuvia. Jos vaikka sattuisi semmoinen hetki, että oltaisiin yhtä aikaa kotona, kun ulkona on vielä valoisaa.

Tämä suorakaidepitsihuivi on ollut, ylläripylläri, valmiina jo jonkin aikaa, mutta päättelemättä ja pingottamatta. Minusta pingottaminen ei kyllä sovi joulun alle, mutta sainpahan tehtyä tämän kuitenkin, kun välttelin muita hommia. Eiku...

Lankana taisi olla Sandnesin alpakka, kirkkaan violetti, kuten kuvasta ehkä juuri ja juuri näkyy. Ja mitäpä huivi olisi ilman sopivaa myssyä, mikä seuraavasta kuvasta ei kyllä näy.

Nuo värit käy ihan oikeasti ihan hyvin yhteen, vannon sen. Tässä kuvassa koko myssy ei edes näytä oikein violetilta, mutta kestettävä on. Ohje on Novitasta, talvi 2008 ja alun perin Rose mohairille, mutta kapinallisuuttani käytin Vuorelman Vetoa. Ihan hyvä vissiin tuli, kun olen itsekin hengaillut koko aamun sisällä pipo päässä, vaikkei se olekaan yhtään tapaistani. Vanhakantainen koulumamselli kun olen.

Olen myös yllättänyt itseni totaalisesti innostumalla syksyn muotivillityksistä. Katseitani ovat kadulla kääntäneet muhkeat, isot, kaulan ympäri kiedottavat pyöröhuivit. Mulle kans, mullemullemulle:

Uusimmassa Ullassa on aivan hirveästi ihania ohjeita, mutta tämä valikoitui ensimmäiseksi sieltä poimituksi. Sen nimikin on ihanasti Esteri . Se on lämmin ja paksu. Melkein tekisi mieli sanoa, että vähän niinkuin minäkin, mutta enpä sanokaan. Lankana käytin Sandnesin Alfaa, jota löysin ensimmäisessä iskussani uuden työkaupunkini Raahen lankakauppaan. Lennun pajan tuotteita katselin kaiholla jo kädentaitomessuilla, mutta jätin päättäväisesti ostamatta mitään. Ja nyt se on sitten melkein työpaikkani nurkalla. Hitsi.

Vinkki tylsän elämän piristämiseksi: Neulo pitkästä aikaa oikein paksua lankaa halonpaksuisilla puikoilla. Ensin voit ilahtua siitä, miten nopeasti koko työ on valmis. Sitten voit vaihtaa ohuimpaan löytämääsi alpakkaan ja kolmosen puikkoihin. Vähänks jännältä tuntuu sittenkin. Hihittelin itsekseni eilisillan, vaikkei glögissäkään ollut terästettä.

Tämmöinen tadaa-maratoni tällä kertaa. Parempia kuvia ja rauhaisaa joulunodotusta kaikille toivoen. :)

 Se on valmis. Ihan oikeasti.

Torkkupeitto 7 veljestä-langasta, vaaleaa ja tummaa violettia sekä luonnonvalkoista

252 isoäidin neliötä

1074 pääteltyä langanpätkää

Ainakin 3 harmaata hiusta

300 mietettä siitä, miksen osta villapeittoa kaupasta, kun sen saisi vielä kaiken hyvän lisäksi halvemmalla

Lukematon määrä epäuskoisia tuijotuksia valmiiseen peittoon

Satamiljoonaa sykähtävää onnentunnetta, kun kääriytyy nojatuolissa itse tehtyyn peittoon

10 omahyväistä ajatusta siitä, kuinka lapsenlapseni joskus ihailevat mumminsa kätten taitoja

1 kaiken tuhoava masentunut ajatus siitä, ettei 7 veljestä kuitenkaan kestä sinne asti.

Juu. Voitin itseni ja sain tämän valmiiksi, mutta taidan vastedes jättää peitot muiden huoleksi. Fiilis peiton valmistumisesta on hyvä, mutta samalla helpottunut siitä, ettei koskaan enää tarvitse tehdä tällaista, jos ei halua. Ja kun tulin joskus uhitelleeksi, että tuunaisin olohuoneen ruman nojatuolin, niin nyt sekin on tehty. Nakkaa vaan peiton päälle. Oveluudellani ei ole rajaa. 

Seuraavia projekteja onkin sitten jonoksi asti. Tilkkuja päätellessään ehtii pohtia uskomattoman monia asioita, joita tekisi mieluummin. Kaiken lisäksi valmistujaislahjaksi saamani lahjakortit alkoivat osoittaa uhkaavia vanhenemisen merkkejä, joten kävin tyhjentämässä lankakaupan ja nyt on sitten lankaakin joksikin aikaa. Parasta alkaa askarrella foliohattuja, sillä kohta on ufoja paikat väärällään. 

Siinä ois iso kasa Dropsin vaaleanpunaista Alpacaa villatakkiin, Debbie Blissin valkoista Cashmerino dk:ta peruskaulaliinaan ja BC Garnin Silkbloom Finoa ja tummanpunaista Babyalpacaa ihan vaan koska sattui huvittamaan. Ostin myös puikkoja ja puikkomitan, koska ajattelin heittää Novitan puikoillani jotain varomatonta vesilintuparkaa, joka ei ole vielä älynnyt muuttaa pois. 

Näin täällä tällä kertaa. Seuraavaksi teenjuontia ja joulun ajattelua.

Raha on pahasta. Se turmelee ihmisen mielen ja sielun ja turruttaa aistimme elämän todellisilta arvoilta. Siksi päätinkin ensi tilassa hankkiutua rahoistani eroon ja vierailin juuri Oulun kädentaitomessuilla. En ole vielä koskaan ennen käynyt ja odotin jännityksellä, mitä kaikkea kivaa siellä olisi. Ja olihan siellä. Liikaakin. Onneksi olen läpeensä suunnitelmallinen järjestyksen ihminen ja pyörittyäni hetken aikaa ympyrää paikallani ahdistuen kaikista valinnoista keksin messukiertämisen taktiikkani. Kävelin järjestyksessä läpi kaikki kojut ja palasin lopuksi niille, jotka olivat tarttuneet mieleen. Ostokseni ovat siis perinnöllisen dementiataipumuksen luonnonvalinnan kautta hankitut.

Lumoavan langan kojulla esittelemässä ollut serkkutyttö sanoikin tästä Aade Longin (vai miten se nyt pitäisi kirjoittaa) villalangasta, että oli miettinyt sitä minulle joululahjaksi, mutta tullut siihen tulokseen, että ehdin kuitenkin itse ensin. Revontuli syntynee siitä. Piparmintun väriset revontulet vois olla tämän talven juttu. Karkkiakin piti ostaa ja pari korua. 

Mieskin sai tuliaisen:

Hoikistui silmissä. 

Tämän verran sain ostosteltua, ennen kuin väkijoukkoahdistus kävi sietämättömäksi ja jouduin rynnimään kohti uloskäyntiä. En ollut enää kovin kaukana siitä pisteestä, jonka demonstraation tarjoili minulle eräs ihastuttava pikkulapsi kiljumalla tärykalvoni halki. Toisaalta hyvä niin, sielun turmelusta jäi vielä reissun jälkeen jonkin verran jäljellekin, ettei ihan pääse puhkivalaistumaan. 

Ihan hyvä reissu, voishan tuota käydä taas ens vuonna uudestaan. :)